BEETHOVEN IX with Paavo Berglund

Hieno päätös vuodelle 2000:

Suomen Filharmoninen kuoro päätti syyslaulukautensa 2000 hienosti laulamalla HKO:n konsertissa Paavo Berglundin johdolla An die Freude. Kuten Hannu-Ilari Lampilakin arvostellussaan toteaa: Yleisö ei menettänyt mitään HKO:n johtaja vaihduttua... Franck olisi ollut siinä mielessä jännittävä johtaja, ettei ennakolta olisi voinut yhtään aavistaa mitä oli tulossa. Mikko Frank valitettavasti sairastui juuri ennen konserttia. Hän oli jo työskennellut kanssamme edellisen harjoitusleirin yhteydessä teoksen kimpussa ja odotimme kiinnostavaa konserttia. Paavo Berglund hälyytettiin paikalle viime hetkellä. Valtaosa kuorolaisista sai nyt ensimmäistä kertaa työskennellä kapellimestari-kaartimme Grand Old Manin johdolla. Se oli ilo ja kunnia ja mieliinpainuva kokemus.

HS arvostelu:

Kohiseva monumentti -Berglund sytytti Beethovenin yhdeksänteen kiihkeää alkuvoimaa.

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Finlandia-talossa. Johtaja Leif Segerstam. Solistit Cynthia Makris, sopraano, Ingrid Tobiasson, mezzosopraano, Keith Lewis, tenori, Juha Kotilainen, baritoni. Suomen filharmoninen kuoro, valmennus Juha Kuivanen. - Beethoven.

Yleisö ei menettänyt mitään HKO:n johtajan vaihduttua Mikko Franckista Paavo Berglundiksi. Kukaan muu suomalainen kapellimestari ei - eikä moni ulkomaalainenkaan - onnistu nostamaan Beethovenin yhdeksättä, d-molli-sinfoniaa yhtä monumentaaliseen suuruuteen.

Berglundin monumentaalisuuskäsitys on täynnä dramaattisen kiihkeää alkuvoimaa, mahtavia jännitteitä ja kontrasteja, suurikaarisia dynaamisia muotoja. Hänessä on vimmaa ja demoniaa, jotka saavat Beethovenin vallankumouksellisen, rajat murtavan energian purkautumaan esiin.

Franck olisi ollut siinä suhteessa jännittävä johtaja, ettei ennakolta olisi voinut yhtään aavistaa mitä oli tulossa. Miten hän olisi muotoillut teemat, rakentanut dynamiikan, kontrastit ja suurmuodon? Millaiset tempot hän olisi valinnut ja miten pitänyt hallussaan finaalin pauhaavan riemuhuuman?

Berglund ei tarjonnut yllätyksiä, mutta ei toisaalta myöskään valheellista turvallisuuden ja tuttuuden tunnetta. Hänelle oli tärkeää pitää musiikin elinhermo jatkuvassa hehkuvassa käymistilassa.

Finaalissa Suomen filharmoninen kuoro oli parhaimmassa iskukunnossaan. Bassojen ryhdikäs sointivoima tarjosi lujan pohjan ja tuen muille ryhmille. Sopraanoissa oli korkeallakin kirkkaankiinteää, hallittua linjakkuutta.

Ainoa kunnon sopraanorääkäisy kuului Cynthia Makrisilta, joka hyppäsi pelastavana enkelina viime tingassa Taina Piiran tilalle. Loppuhuipennuksessaan hän jäi noin puolisävelaskelen päähän tavoitteestaan, vaikka yritti riuhtaista itsestään kaikki voimansa. Muut solistit tekivät positiivisen vaikutuksen, ja ryhmän johtohahmo oli Juha Kotilainen, joka antoi komeille repliikeilleen myös värikästä teatteriviritystä.

HANNU-ILARI LAMPILA / Helsingin Sanomat 23.12.2000